Aloittaminen

Minä tyttö se oon kova aloittamaan. Tämä blogin kirjoittaminenkin on pitänyt aloittaa jo monta kertaa, vaan aina iskee tyhjän paperin kammo. Mitä kirjoitan? Lähinnä itseni vuoksi, pakko saada purkaa ajatuksia jonnekin. Jos tätä joku joskus eksyy lukemaan, niin eipä siinäkään mitään. Tervetuloa.

Olen tosiaan hyvä aloittamaan kaikenlaista, vaan yleensä ne unohtuukin yhtä nopeaan sitten. Tänään aloitin muun muassa pohtimaan tupakoinnin lopettamista. Kaapissa lojuu nikotiinipurkkaa ja imeskelytabletteja entisten aloitusten jäljiltä. Sen enempiä miettimättä painelin apteekkiin hakemaan vielä nikotiinilaastareita lisäksi. Lätkäisin yhden käsivarteen toivoen ihmettä, mutta paskanmarjat. Ohjeissa luki, ettei saa tupakoida yhtä aikaa hoidon kanssa, koska odotettavissa on huonoa oloa. No, röökiä oli saatava, ajattelin, että jos tulis ihan hirveä olo, niin ei uskaltais enää polttaa samaan aikaan. Ei tullut. Joku ~7 röökiä mennyt tänään. Se on toki paljon vähemmän ku normaalisti (aski päivässä), mutta ikävä totuus on näemmä se, että tämä on ihan näitä tahdonvoima-hommia.

No, huomenna päivä uusi.

Aloitin myös miljoonannen kerran laihduttamaan noita muutamaa ylikiloa, jotka tuossa on matkassa hyvän aikaa roikkuneet. Laihdutin reilu vuosi sitten 22kg, joista muutama on tullut takaisin. Itseinhon määrä on valtava. Onneksi on taas koko kesän töissä, niin ei tarvi haaveillakaan mistään bikinikunnoista. Olisi vaan kiva tuntea olonsa hyväksi kropassaan ja näyttää hyvältä niin omaan ku murunkin silmään. Miksei muidenkin.

Kävinpä sitten joutessani ja röökinhimoissani kaksi kertaa lenkillä. 

Kalorit 823

Rasvan osuus 31%

Lisäksi tämä ikävä on ihan perseestä. J lähti tänään aamulla kolmeksi viikoksi reissuun poikien kanssa. Helevetin jees, jos tämä eka päivä oli jo tämmöstä paskaa, niin mitähän nuo 20 seuraavaa mahtaa olla? Lisää päänvaivaa aiheuttaa kesken jääneet asiat, tilanne on nimittäin se, että palattiin yhteen reilu viikko sitten vuoden tauon jälkeen. Erottiin viime vappuna lähinnä mun epävarmuuden ja niistä johtuneiden perseilyiden takia, mutta eipä ne tunteet siitä mihinkään kuolleet. Minulla. Toinen osapuoli onkin hankalampi tapaus, kun ei osaa sanoa, että rakastaako mua enää (silti halusi aloittaa seurustelemaan taas?) ja pystyykö enää luottamaan. Se kuulemma selviää ainoastaan kokeilemalla ja tässä ollaan. Tottahan se toisaalta on, mutta on se paskaa silti, itse kun on täysin varma tunteistaan ja ehkä jopa kasvanut sen verran ihmisenä, että otti opiksi virheistään. 

Jännä juttu tuo eron jälkeinen aikakin. Pahalta tuntui molemmista erota, mutta toinen osapuoli koki sen välttämättömäksi ja olinpa itsekin niin sekaisin tunteiden ja ajatusteni kanssa, että ehkä se oli ainoa vaihtoehto. Sisuuntuneena tästä koitin päästä yli ja tapailla ihmisiä. Ehdin vuoden aikana tavata useita, useita miehiä, mutta kukaan ei herättänyt mitään, ei minkäänlaista kiinnostusta. Ja aina jossain taustalla piili ajatus siitä, että entä jos ero olikin hirveä virhe. Tapailimme J:n kanssa syksyllä muutaman viikon ja oli puhetta uudesta alusta. Jostain syystä, mitä en muista, se kuitenkin vaan jäi. Sitten vietimme taas muutaman kuukauden hiljaiseloa, kunnes otin yhteyttä. Puhuimme asioista ja päätimme yrittää. Sitten pari päivää myöhemmin riita ja riidan yhteydessä sanat: "En tiedä rakastanko tai pystynkö rakastamaan enää, sua tai ketään." Varmaan hirveimmät sanat, mitä voi kuulla rakastamansa ihmisen suusta. Ja tottakai hirveä kriisi perään. Siitäkin huolimatta tyyppi haluaa ainakin yrittää ja kuulemma tykkää kuitenkin kovasti, joten mitäpä tässä muuta tekemään ku katselemaan ja ihmettelemään. Pallo on täysin hänellä. Minä en voi tehdä mitään. 

Joka tapauksessa olen tottakai kiitollinen uudesta mahdollisuudesta, niin paljon ku tämmönen epävarmuus nakertaakin.

No, eihän siihen ole enää ku se 3 viikkoa, kun pääsee palaamaan asiaan.. Perkele.

Oho, tulihan sitä tekstiä.

Nyt lyö niin tyhjää, että paras ehkä jatkaa huomenna.

Kiitos nam.