Aikaansaamattomuus

Miten se voikin olla näin vaikea tarttua tuumasta toimeen, aina?

Se on kylmä fakta, että peilikuva ei miellytä, niin miksei sitä sitten vaan voi tehdä asialle jotain? Minä kyllä tiedän laihduttamisesta kaiken ja tiedän jopa senkin, miten se tehdään. En edes kokenut mitenkään älyttömän kovaksi urakaksi laihduttaa ne 22 kiloa ja silti en saa itteäni niskasta kiinni näiden muutaman kilon kanssa. Jotenkin ei vaan kiinnosta oikein mikään. Toki se on ikävä tosiasia, että näin normaalipainon rajalla/sisäpuolella on huomattavasti hankalampaa laihdutella, kuin kunnon sotanorsuna.
Ja vaikka olenkin n. 18kg keveämpi kuin läskeimpinä aikoinani, peilistä minua katselee yhä se hirvittävä läskikasa, joka niissä valokuvissakin niiltä ajoilta tuijottaa. Joskus näytän mielestäni jopa lihavammalta kuin niissä valokuvissa, mikä ei tietenkään ole totta. Kai tämä on niitä "kun mikään ei riitä"-juttuja.

Toisaalta kilojen ja senttien kariseminen tuo tunteen, että hallitsee edes jotenkin elämäänsä. Olisipa edes yksi asia elämässä, mihin pystyy itse vaikuttamaan.
Vaikka kuinka kirjoittelee tsemppi-iskulauseita kalenteriin ja katselee kuvia inhottavan lihavista ja kauniista, naisellisen hoikista ihmisistä, niin silti sitä mussuttaa vaan kaikkea paskaa naamariinsa ja ähöttää koneen ääressä.
Olen jopa tulostellut pari oksettavaa kuvaa jääkaapin oveen sairaalloisen lihavista ihmisistä mussuttamassa kakkua tai muuta paskaa ja katselen niitä aina, kun olen sinne kaapille menossa. Silti sitä huijaa itteänsä miettimällä, että: "No ei tämä yksi ylimääräinen napostelukerta vielä mihinkään vaikuta." Niinpä niin.

Parhaimmaksi tavaksi laihduttaa olen omalla kohdallani huomannut yksinkertaisen reseptin. Syö vähemmän ja liiku enemmän. Hiilareitten kyttääminenkin toimi muutaman kuukauden ja sillä saikin mukavan alun tuolle laihdutusurakalle, mutta yhtäkkiä iskeneiden hirveiden mahakipujen jälkeen päädyin lopettamaan tiukan ketokarppauksen. Lisäksi nykyisessä rahatilanteessa karppausajatus tuntuu mahdottomalta. On ne makaronit ja kaurahiutaleet vaan niin paljon halvempia kuin kunnon pihvit.
Kaikista houuttelevin ajatus olisi tietenkin joku pussikeitto-dieetti, mutta olen aina ajatellut niillä laihduttavien ihmisten vain huijaavan itseään ja muita, joten unohdetaan sekin ajatus sitten.

Olen ehdottomasti numeroiden ja lukujen kanssa näpräävää tyyppiä, mitä tulee laihdutukseen. Pitäisi pyytää murulta se keittiövaaka lainaan, että saisi taas konkreettista tietoa siitä, että paljonko sitä tulee syötyä. Siinäkin on vaan se vaara, että menee helposti överiksi koko touhu, niin kuin meinasi käydä tuon isomman rutistuksen kanssakin, eikä siitä punnitsemisesta sitten enää meinaa päästä eroon.
Lukujen kanssa värkkäämiseen kiva apuväline on myös tuo sykemittari, jonka eilen taas pitkästä aikaa valjastin käyttöön. Tein kuntotestinkin sillä ja tulos oli HYVÄ. Jännä, ettei tunnu ollenkaan siltä, että kunto olisi lähelläkään hyvää, kun meinaa kuolla ja tukehtua jo pienestäkin ponnistuksesta. Ja siksi olisi taas hyvä lopettaa kessun vetäminen. Pääsyy lopetusajatukselle on juurikin tuo surkea yleiskunto ja ihan pienestäkin ponnistuksesta hengästyminen. Tänään mennyt jo kaksi röökiä, paras alkaa nällyttämään tuota purkkaa tämän laastarin lisäksi, kun ei tällä taida olla kuin lumevaikutusta. Toisaalta huomasin, ettei aamurööki "mennyt päähän" normaalii tapaan, että ehkä tuosta sitten kuitenkin vähän jotain nikotiiniakin muka irtoaa verenkiertoon.

 Kysymys siis kuuluukin, missä se motivaatio luuraa? Mistä saisi sitä taisteluhenkeä tämän asian suhteen? Tahdonvoimalla ne läskit on ennenkin lähtenyt, missä se tahdonvoima nyt on? Samanlainen halu näyttää kaikille, mutta ennenkaikkea itselleen, että pystyy edes johonkin ja silti sitä ei saa mitään aikaan. Ajatusten ja toiminnan ristiriita.

Vaan turha kai sitä on tässä itkeä, virittelen sykemittarin kondikseen ja lähden lenkille rankaisemaan itseäni tästä laiskuudesta ja saamattomuudesta. Saa hetkeksi taas muta ajateltavaa kuin röökin tai ikävän.